Naistenviikon kolumni: En valita, vaan totean
Kuvitelkaa tilttiin mennyt puhelin, joka jumiutuu toistamaan biisin kertosäettä. Juuri siltä minusta tuntuu puhuessani joskus siitä, että tasa-arvon eteen pitäisi tehdä vielä enemmän töitä. Olen väsynyt, koska aihe on kerrassaan kulunut. Kulunut siksi, että samoja asioita toistetaan vuodesta toiseen. Silti muutos on ollut hidasta. Siksi olen päättänyt, että enää en valita, vaan totean.
On ensiarvoisen tärkeää alleviivata sitä, että haluan nimenomaan todeta, sillä kukapa haluaisi olla valittaja ja vielä vähemmän ”valittaja nainen”.
Valittaa toki saa, mutta valittaja nainen valittaa valittamisen ilosta, kitisee ja nitisee, kun ei saa tahtoaan läpi, on ehkä hieman hysteerinen ja mikä pahinta, kerrassaan hankala ihminen tuodessaan pöytään vaikeita asioita, joihin ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Pois se minusta!
Sen sijaan, että valittaisin, haluan aloittaa antamalla maistiaisen elämästäni uusperheessä, johon kuuluu mieheni lisäksi hänen kaksi teini-ikäistä poikaansa. Se tarkoittaa sitä, että meillä pelataan paljon pallopelejä.
Jos mieheni pelatessaan tennistä häviää teini-ikäiselle pojalleen, se johtuu siitä, että poika pelasi hyvin. Jos hän taas häviää minulle, jossain on jokin vika. ”Peli ei oikein tänään kulje” tai ”tänään ei ole minun päiväni” ovat selitykset. Kyse ei siis voi olla siitä, että juuri minä olisin hyvä pelaaja. Totean vain.
Mieheni ei tietenkään näin sanoessaan tarkoita mitään ikävää. Kyse on vain häviön hetkellä lausutuista sanoista ja niihin piiloutuvista opituista rakenteista, joita ylläpidämme arjessamme sen kummemmin ajattelematta.
Mutta sama kuvio toistuu myös työelämässä. Mieleeni on painunut ikuisiksi ajoiksi tilanne lehden toimituksen palaverista, jossa sain valokuvaajalta (mies) kiitosta lehden pääsivulle ottamistani valokuvista. Mutta sitten päätoimittaja (mies) totesi nopeasti, että ”Jennallahan oli hyvä kamera”. Niin. Mitäpä tuohon enää lisäämään. Totean vain.
On hämmentävää, että kiitosta omasta onnistumisesta on joskus niin vaikea saada. Jos tulokset näyttävät hyviltä, kyse ei voi olla tekemästäni työstä. Hyvä kamera, tilastot eivät ole vertailukelpoista, resursseja on käytetty enemmän ja mitä näitä nyt on. Samaan aikaan jätetään paitsioon se fakta, että olen päässyt työtehtävässä tavoitteisiin, eli tehnyt itsekin jotakin. Mutta ei, onnistumiset selitetään usein muilla seikoilla, eikä siinä ole varsinaisesti itselleni mitään uutta. Totean vain.
Mutta palataan vielä niihin rakenteisiin. Järjestimme almost all male -perheessämme toissaviikolla kesämökillä kahtena peräkkäisenä päivänä kesäolympialaiset. Siihen kuului mölkkyä, frisbeen heittoa, koripalloa, tennistä ja jalkapalloa. Pisteet laskettiin yhteen, ja voitin kisan molempina päivinä.
Ennen pelejä sanoin, että häviäjä tekee sitten tiskit. Mutta koska minun kävi lopulta sekä miestä että poikia sääliksi, tein tiskit voitostani huolimatta. Mikä klassikkoesimerkki rakenteellisesta työnjaosta, jossa naisen kuuluu hoitaa koti! Kylläpä minä taas lankesin.
Suoraan sanottuna pienessä mielessänikään ei käynyt edes vaihtoehto, että olisin pistänyt mieheni tai teinipojat upottamaan kätensä saippuaiseen tiskiveteen. Tämä tarkoittaa vain sitä, että olen toisinaan syyllinen vallitsevaan epätasa-arvoon ylläpitäessäni osaltani niitä rakenteita, joita itsekin kritisoin.
Mutta juuri tässä se hauskuus onkin. Yhteiskunnalliset rakenteet ovat niin sisällä selkärangassa, että niitä ei osaa käsillä olevissa hetkissä aina kyseenalaistaa ja muuttaa, koska niitä ei aina tule edes ajatelleeksi. Ja kenties juuri siksi niistä puhuminen on niin tärkeää.
En edelleenkään valita. Mutta koska en myöskään halua olla liian negatiivinen eli negis, haluan jakaa myös yhden piristävän yksityiskohdan kesäpelimme tiimellyksestä.
”Katsokaa, täältä tulee Serena Williams, maailman paras tennispelaaja”, sanoi 14-vuotias poika tarttuessaan omalla vuorollaan tennismailaan.
Maailman paras pelaaja, nainen ja vieläpä afroamerikkalainen sellainen, oli siis ensimmäinen mielikuva parhaudesta, mikä pojalle syntyi. Mitä hunajaa koko lohkaisu! Ehkä se maailma kuulkaas tästä vielä paremmaksi muuttuu.
Palataan vielä lopuksi hetkeksi työelämään.
Selvityksiä ja tutkimuksia asiasta on tehty jo ihan tarpeeksi ( ja lisää niistä voit lukea esimerkiksi kootulta aikajanaltamme).
Rakenteelliset olettamukset ja ylipäätään tapa, jolla joskus puhumme, sysää naisia varjoon. Sanojen taustalla ovat ajatukset, mutta ajatuksista tulee myös tekoja, jotka tuntuvat vaikeilta käsittää.
Esimerkiksi naiset eivät aina pääse työelämässä samoihin tienesteihin kuin miehet edes silloin, kun työtehtävä, titteli ja koulutustausta on sama. Naiset lyövät päänsä lasikattoihin ja putoavat lasijyrkänteiltä alas. Myös yrittäjyydessä naiset häviävät toistaiseksi miehille tulotasossa, työntekijöiden määrässä ja rahoituksen saamisessa.
Olen joskus kuullut lohdutuksen, että joidenkin selvitysten mukaan ero miesten ja naisten palkoissa samoissa työtehtävissä on vain pari prosenttia. Pari prosenttia? Pointti ei tässä ole se pari prosenttia. Pointti on se, että se on vähemmän. Se ei saisi olla senttiäkään vähemmän.
Ja eivätkö matemaattisesti lahjakkaat ihmiset ole koskaan laskeneet, millainen potti parista prosentista tulee ihmisen koko työuran aikana?
En kuitenkaan valita, vaan sen sijaan olen toiveikas. Tätä tahtia kun mennään, niin totean, että ehkä vuonna 2055 naisen euro on jo 88 senttiä. Maailma kyllä muuttuu, kun sitä muutetaan. Ehkä tuolloin myös miehiä kiinnostaa enemmän, mitä heidän vaimonsa tai tyttöystävänsä tienaa. Luulisi todella kiinnostavan, sillä tilanteen parantuessa saman talouden yhteistulot kääntyisivät nousuun.
Entä onko perheessä pieniä tyttäriä? Hekin siirtyvät aikanaan työelämään. Suosittelenkin lämpimästi kaikkia isiä valmistamaan heitä etukäteen siihen, mitä palkka-asioissa tuleman pitää. Siinä kohtaa ei nimittäin kymppitodistukset päde. Elämä ei aina ole reilua, ihan vain todetakseni.
Minäkin olin hyvä oppilas. Mutta samalla olen nyt 37-vuotias, enkä ole kertaakaan saanut taitoihini, korkeakoulutukseeni ja näyttöihini perustuvaa palkankorotusta. Pyydetty kyllä on, perusteltu kyllä on. Tai ehkä olen vain kävelevä tilastovirhe, sillä samaan aikaan olen onnistunut hyvin välttämään naisille tyypilliset määräaikaiset työsopimukset.
Kahdesti olen kuitenkin saanut palkankorotuksen pyytämättä. Ensimmäisellä kerralla kyse oli siitä, että työnantajaa hävetti itseäänkin maksaa niin vähän. Toisella kerralla kyseessä oli kaikkia koskeva yleiskorotus, joka oli vain kohdallani unohdettu ensin laittaa täytäntöön. No mutta nousi sentään palkka, voin nyt jälkikäteen todeta – ja iloita.
Olen jo tähän mennessä koko työurani aikana hävinnyt merkittävän summan rahaa palkoissa, enkä oikein voi kääntää kelloa taaksepäin. Totean vain. Ja mitä tulevaan tulee, tuskin onnistun yhden naisen muutosvoimana yksin. Tasa-arvotyössä tarvitaan naisia, mutta vähintään yhtä paljon miehiä.
En kuitenkaan halua katkeroitua. Laihana lohtuna lienee se, että pärjään edelleen perheen sisäisissä pallopeleissä ja voin järisyttää maaperää onnistumisissa edes sillä saralla.
Sillä kun minä heitän pallon, se muuten lentää kohteeseen. Lentää muuten ihan helvetin hyvin.